Hymy

Hän istui aamuvarhain kaffepöydässä. Aamuaurinko tulvi ikkunasta aamiaispöytään. Sää oli uskomattoman kaunis. Niin kaunis, että sen kuvailu oli lähes mahdotonta. Luonto oli vihreämpi kuin pitkään aikaan. Kevät oli saapunut vihdoin. Pitkä ja kylmä talvi oli siirtynyt kevään eestä pois.

Vaimo asteli huoneeseen. Askel oli hidas ja laahustava. Hänellä oli päällä pitkä valkoinen aamutakki. Hänellä on ollut se jo kymmeniä vuosia. Yhtä vanha kuin heidän suhteensa. Yhtä paljon muistoja kuin heidän suhteessa.  Hänen hiuksensa ovat sekaisin. Nuo vaaleat kauniit hiukset laskeutuivat silti niin kauniisti hänen olalleen. Mikään ei miehen mielestä ollut niin kaunista kun hänen vaimonsa aamulla. Kun hänen silmänsä ja huulensa olivat vielä hieman turvonneet. Kun hänen hiukset olivat pörröiset. Hänen hymynsä oli hieman vino, mutta sitäkin kauniimpi ja lämpimämpi. Hän oli seksikäs ja maailman kaunein nainen. Mikään ei ikinä muuttaisi sitä tosiasiaa.

Auton ovet paukahtivat kiinni. Joku oli tullut pihaan. Mies hätkähti ja heräsi ajatuksistaan.

Hän ryystää vielä kupistaan viimeisen pisaran kitkerää sumppia, jonka sekaan oli jäänyt kahvinpuruja. Hän suoristaa pöytäliinan ja varmistaa, että kaikki on kauniisti ja siististi. Hän kääntää kahvikuppia millin verran oikealle. Hänen kädet tärisevät. Hänen koko kehonsa tärisee. Hän katsoo ikkunasta ulos. Linnut ovat taas syömässä lintulaudalla. Maa on valkea ja kaunis. Lippu on tangossa ja heiluu tuulen mukana. Pellot ovat pitkiä ja valkeita. Ne jatkuvat ja jatkuvat loputtomiin.  

Hän asettaa käden pöydälle. Käden verisuonet pullottavat. Niistä voi nähdä sykkeen. Sykkeen, joka on kuin nykynuorison pop-musiikista. Tahdikasta ja kova äänistä. Hän nousee hitaasti. Nouseminen ei ole enää niin helppoa. Hän ei ole enää vetreä ja nuori. Hän ei ole enää parhaassa kunnossaan. Mutta hän pärjää ja hän haluaa pärjätä.

Hän astelee hitaasti kohti ulko-ovea. Hänen askel on hidas ja ontuva. Lattia narisee ja matka eteiseen tuntuu pitkälle. Pidemmälle kuin koskaan ennen. Hän ottaa kamman taskustaan ja kampaa vielä harmaat hiuksensa taakse. Hän haluaa näyttää siistitylle. Hänen juonteensa kertovat hänen elämästään. Pitkästä ja hyvästä elämästä. Hänen hymynsä on leveä ja kaunis. Tänään hän ei kuitenkaan hymyile. Hän on onnellinen. Onnellisempi kuin koskaan, mutta suu on jäykkä ja suora. Koko mies on jäykkä.

Ovikello kilkattaa. Mies keskittyy taas askeltamiseen. Hän on jo saavuttanut puolivälin hänen matkasta kohti jotain uuttaa. Jotain kaunista ja ihanaa, sillä hänen perheensä oli saapunut vierailemaan maalle. Maalle, josta mies ei haluaisi lähteä. Mutta maalle, jossa miehellä ei enää ollut mitään. Perhe oli muuttanut kaupunkiin ja vaimo. No vaimo oli, jossain paremmassa paikasa. Paikassa, jossa hän naureskelee miehensä jäykkyydelle. Paikassa, jossa hän hymyilee miehelleen rohkaisevasti.

Mies asettaa kätensä oven kahvaan. Hän painaa sen alas hitaasti. Hän haluaa nauttia, joka hetkestä. Hetkestä, jolloin hän näkee hänen ensimmäisen lapsenlapsensa. Tuon pienen ihmeen, joka hänelle ja hänen perheelle oli suotu.

Ovi aukeaa hitaasti. Hän hakee heti katseensa vastasyntyneeseen poikaan. Poika on hiljaa. Hänestä ei näy kuin pienet silmät ja pieni vino hymy. Hänet on kääritty vaaleansiniseen vilttiin. Hän ei saa katsettaan irti. Poika on kuin isänsä. Nuo silmät ovat hänelle niin tutut. Ja tuo hymy. Se on kuin valettu isoäidin hymy. Hieman vino, mutta niin lämmin ja kaunis.

Hän nostaa katseensa ja kutsuu perheensä sisään. Hän ottaa muutaman askeleen taaksepäin ja katsoo tuota onnellista pariskuntaa. Hän katsoo perhettä, hänen perhettään. Hänen suulleen levistyy hymy. Hymy, joka on leveämpi ja kauniimpi kuin koskaan.