Elämän pohdinta

Tämä tuoksu. Tämä tuoksu on vuoden parhain. Tuo pappan ainainen valitus ärsyttää. Tiedän, että hän on jo vanha ja ehkä vähän vanhuuden höperö ja no minä... No minä olen törkeä, kun ajattelen näin. Hän ei tarkoita pahaa. Hän haluaa vain jakaa osan elämästään meidän kanssa. En vain voi sille mitään, että tuo ärsyttää minua. Ei ne tarinat, vaan se valittaminen.

Vatsani murisee taas. Mahtoikohan kukaan kuulla sitä? Taidan hieman punastua. Tunnen sen kasvoillani. Tunnen, kuinka se korostaa pyöreitä poskiani. Kenelle nyt ei tulisi nälkä, kun ilmassa tuoksuu vasta paistettu kinkku ja porkkanalaatikko. Tämä on vuoden kohokohta. Tai ei ehkä kohokohta muuten, mutta ruuan kannalta kyllä.

Auts! Siskoni potkii minua taas pöydän alla. Miten hän aina jaksaakin kiusata minua. Hän varmaan yrittää ottaa veljeni paikkaa. Hän jaksoi kiusata meitä aina. Kristiina oli silloin vielä niin pieni, mutta jotenkin hän sen edelleen muistaa tai ainakin uskon niin. Kristiina on aina ollut niin kiltti ja hiljainen, mutta sen jälkeen mitä tapahtui hän on muuttunut. Hän on ottanut veljemme paikan ja haluaa piristää meitä kaikkia. Se tuo toisinaan lohtua. Toisinaan, ainakin näin joulun alla, se tuo muistoja. Muistoja siitä kuinka Oskari jaksoi aina kiusata meitä ja tehdä kepposia. Kuinka hän aina varasti leluni. Ei siksi, että olisi leikkinyt niillä itse, vaan siksi, että hän halusi tehdä kiusaa. Olin siitä aina vihainen. Erittäin vihainen. Nykyään en voi kuin hymyillä ja nauraa. Me oltiin parhaimmat kaverit. Me oltiin tiimi, erottamaton sellainen.

Hitsi, miten aika voikaan tuntua näin pitkälle. Ihan kuin aika pysähtyisi. Pappan nuoruus tarinakin jatkuu yhtä, eivätkä muut saa häiritä hänen tarinoitaan. Tarinoita niistä vanhoista hyvistä ajoista, kun nuoret ei istuneet tietokoneillaan, vaan juoksivat ympäri metiköitä tekemässä kaikkea hullua. Itse olen ainakin tyytyväinen omaan nuoruuteeni. En edes halua tietää, millaista olisi elää silloin vanhoina ”hyvinä” aikoina. Se kuulostaa pelottavalle ajalle.

Olenkohan minäkin tuollainen vanhana. Selitän omista nuoruus ajoista. Ajoista, kun ei ollut vielä lentäviä autoja ja mahdollisuutta lentää lomalle avaruuteen. Onkohan tulevaisuus edes sellainen. En jaksa edes ajatella, miten teknologia voisi tästä enää enempää kehittyä.

Äiti alkaa näköjään tuomaan ruokia pöytään. Pian pääsen syömään äidin herkkuja. Parasta. Edessä on kuitenkin vielä se joka pyhäinen perinne. Perinne, kun äiti kiittää kaikkia menneestä vuodesta. Kiitää miten onnellinen hän onkaan hänen perheestään ja lopuksi tietenkin muistellaan veljeäni. Ihanan ärsyttävää, mutta silti niin kilttiä veljeäni. Muistelu siitä, miten paljon iloa hän toi perheeseemme, miten hän osasi ärsyttää, mutta samalla naurattaa sekä suututtaa ja lohduttaa. Ja sinä jätit Oskari minut yksin. Jätit minut kestämään äidin valittamista, kestämään isän huutamista ja sietämään Kristiinan kiusaamista. Sinun pitäisi olla puolustamassa minua. Seistä vieressäni ja puolustaa. Tiedän, että kuitenkin kuuntelet minua. Se on ehkä vähän tyhmää, mutta tunnen miten olet aina seurassani. Tunnen, miten nauratat isää tyhmillä vitseilläsi, kiusoittelet Kristiinaa sekä muistutat äitiä ottamaan välillä rennosti. Muistan, kun jaksoit valittaa siitä aina äidille. Hän ei tykännyt siitä, mutta vain siksi, koska tiesi sinun olleen oikeassa. Tai niin minä ajattelen.

Voi ei, tunnen kuinka kyyneleet alkavat virtaamaan silmiini. Silmäni kostuvat. En haluaisi itkeä kaikkien edessä. En halua pilata muiden tunnelmaa. Mutta en voi sille mitään, en vain pysty ajattelemaan muuta näin joulun alla. Haluaisin vain veljeni takaisin. Haluan viettää viime joulun uudestaan ja kiittää veljeäni siitä, että hän on aina jaksanut kiusata minua, että hän on ollut osa meidän erottamatonta tiimiä.

Äiti alkaa puhumaan. Haluaisin miettiä, jotain muuta.

Olen vain niin onnellinen perheestäni. Siitä miten yhden lähteminen voi yhdistää kaikki muut. Me tuemme toisiamme ja me olemme läsnä. Kaikilla ei ole edes perhettä. Minulla on ja vielä yksi parhaista. Miksi en ole ajatellut asiaa ennen. Miksi olen ollut niin kiittämätön. Tämäkin kaikki on oikeasti veljeni ansiota, minun sankarini. Hän teki perheestämme rohkeamman ja tiiviimmän. Kumpa hänkin olisi täällä kanssamme. Kumpa olisimme tajunneet sen ennen kuin yhden piti lähteä. Kuuletkohan sinä minua ja minun ajatuksia? Tapaammekohan me vielä joskus?