Porkkana rouskuu suussani. Murskaan porkkanaa takahampaillani kuin muurari konsanaan. Se maistuu tänään paremmalle kuin ennen. Se on makeaa. Kuinka olenkaan kaivannut tätä. Kuulen kenkien narinan. Vihaan sitä. Vihaan sitä ääntä, kun hoitajan kengät laahaavat maata. Hän astuu huoneeseeni ja sammuttaa telkkarini. Se ei minua haittaa, koska Salatut elämät olivat juuri loppumassa. Hän kysyy vointiani, kuten joka päivä. Hänen puheestansa kuuluu se ainainen sääli ja myötätunto. Vihaan sitä. Nyökkään ja toivon hänen poistuvan. Haluan olla yksin. Hän kehuu minua vielä kauniiksi ennen poistumistaan. Hieraisen kaljua päätäni ja hymähdän. Maistan vielä porkkanan suussani. Nielaisen viimeiset palat hampaideni välistä. Maku tuo mieleeni muistoja menneisyydestä. Mihin katosivat ne ajat Pyhäjärvellä. Ne ajat, kun mummon kanssa nautimme omanmaan porkkanoista sekä ihanan keltaisista hiekkarannoista. Muistan, kuinka aurinko poltti päätäni. Miten se lämmittikään tummia hiuksiani. Puh...